Katsaus Helsinkiin - Burberryä ja muuta silmiinpistävää

Lämpöennätyksiä tulee, mutta kuka uskoi talven alussa lumettomuuden jatkuvan selvästi tammikuun puolelle? Lumiukon rakennusaineista ovat koossa vasta porkkana ja lierihattu. Rautatientorin mittari näytti +7. Ilmastonmuutoksesta täytynee vielä vaieta, sillä kannanotto pieniin suhdannevaihteluihin on silkkaa pokeria. En ole pokerissa erityisen hyvä eivätkä lämpimät tai kylmät kaudet ole mikään uusi ilmiö. Aion kuitenkin perehtyä aiheeseen ja koostaa raportin tilastokollegani Sir T:n kanssa paremmalla ajalla. Anyway, aurinko antoi taas merkkejä olemassaolostaan. Nyt olisi hyvä päivä tehdä erilaisia havaintoja ja etsiä uutta kitaraa.

Seisoin keskellä Helsinkiä ja hämmästelin hetken tätä erilaista talvea. No ei siinä auttanut jäädä ihmettelemään, vaan päätin aloittaa neuvoa antavalla kahvikupillisella...ja santsikuppi päälle. Burberryyn verhoutuneet neljää-viittäkymmentä käyvät elitistit jälkikasvuineen olivat taas valloittaneet Kluuvin Fazerin. Noin puolet heistä oli venäläisiä. Havainto ei suinkaan ollut ennennäkemätön, mutta tänään heitä oli tavallista enemmän. Burberryn ja venäläisten värittämä rihmasto levittyi koko keskusta-alueelle. Mannerheimintien ruuhkiakin edesauttoivat nurmijärveläistä unelmaa toteuttavien volvokuskien lisäksi bussit, joiden tasaisen ruskeasta perästä ei edes erottanut rekisterikilpeä, tunnuksesta puhumattakaan. Itänaapurimme tunnistaa usein heikon kalustonhuollon lisäksi melkoisen erikoisesta tyylitajusta. Vaatetuksessa puuttuu usein logiikka kokonaan. Paksu turkis, Fred Perryn urheiluasu ja krokotiilinnahkakengät toimivat ehkä tahoillaan, mutta ovat yhdistelmänä jotakin käsittämätöntä. Mauttomuuden ja nerokkuuden raja on häilyvä, enkä osaa sanoa kumpaa tässä harrastetaan. Mutta se siitä. Olisi syytä olla vain kiitollinen kansalle, joka tuo Suomeen vuosittain satoja miljoonia euroja näiden hulvattomien ostosten muodossa. Tiesittekö muuten, että Burberryn ruutukuviot nauttivat Brittein saarilla erityisesti jalkapallohuligaanien suosiosta? Vanha työläismerkki on palannut juurilleen, ja kuositus saattaa pahimmassa tapauksessa jopa estää ravintolaan pääsyn.

Fazerilta jatkoimme seuraani liittyneen ystäväni Pretty Boy Floydin (taiteilijanimi) kera Iso Roballe, Café Rivaan. Tämä ei ole mitenkään tavatonta, sillä kahviloita saatetaan käydä kevyesti läpi jopa kolmesta viiteen, päivän kunnosta riippuen. Hyviä paikkoja on kaupungille ilmestynyt useita, mutta taidan vieläkin etsiä sitä oikeaa. Rivassa pisti silmiini ilmaisjakelulehti, jonka kannessa keimaili teinityttöjen kollektiivinen megafoni, ahdistuksestaan lauluja ammentava Jippu. Haastattelussa Jippu kertoi julkisen egonsa takana piilevästä diivamaisuudestaan. Muistelin joulukuista kohtaamistamme paikallisessa olutravintolassa, jolloin raivasin tietä Jipulle Jere and the Universen tahdissa vellovan ihmismassan läpi. Kiitokseksi tästä sain osakseni avokämmentä ja nyrkkiä selkään. Saatoin edetä liian hitaasti tai sitten Jippu yritti kirjaimellisesti iskeä minut. Diivan elkeet oli kuitenkin todistettu.

Muuten, Nokian uudehko myymälä Aleksanterinkadulla on huikea. Taitaa olla niitä harvoja esimerkkejä suomalaisesta putiikista, jonka voisi huoletta sijoittaa vaikka Tokion Shinjukuun tai Berliinin Potsdamer Platzille muun teknologiahypen sekaan. Katselun lisäksi puhelimiin voi todella tutustua kansainväliset kriteerit täyttävällä opastuksella, ja seinien vaihtuvat värit ovat kuin retrohenkisestä cocktailbaarista. Kannattaa käydä astimassa näytös, vaikkei luurin vaihtaminen olisikaan ajankohtaista. Mitenhän löysin sinne vasta nyt? Ulkoapäin liike kaipaa ehkä enemmän näkyvyyttä.

Se kitara muuten löytyi; puoliakustinen, teräskielinen Ibanez. Tingin hinnan kohdalleen ja ostin pois. Nyt jos opettelisi Stairway to Heavenin ja Nothing Else Mattersin, niin menot olisi kuitattu tuossa tuokiossa makkaratalon edustan yöpakkasissa...