Ilmaista lounasta ei ole

Monien ikäisteni rahankäytössä ovat motiivit siirtymässä järkiperäisistä tunneperäisiin, vaikka iän karttuessa pitäisi käydä juuri toisinpäin. Nerokkaasti markkinoituja tuotteita, kuten kännyköitä hankintaan paljon fiilispohjalta, ei niinkään hyödyn perusteella. Myös viikonloppuviihteeseen palaa euroja enemmän kuin koskaan, koska monet tuntevat elävänsä täysillä vain "perjantain ja sunnuntain välisen yön". Parhaan lyhytaikaisen ystävämme alkoholin viedessä ison siivun kakusta jää monille käteen sunnuntaiksi vain vaihtorahoja käärittynä tuhlauksesta muistuttaviin kuitteihin. En minä alkoholin himoa kiellä, edes itseltäni. Faktaa on kuitenkin se, että yhden kunnollisen baari-illan (aloittelut, sisäänpääsyt, juomat, kyydit ym.) budjetilla saisi lentoliput Lontooseen. Kuinka moni tällaista vaihtoehtoa kokeillut väittää, että dokaamiseen keskittyvä ilta olisi todella mielenkiintoisempi elämys? 

Rahaa kyllä tuntuu riittävän viihteeseen, mutta kukapa ei haluaisi lisää? Haluaisiko joku todella rikastua? Rohkeimmat amatöörit lähtevät mukaan verkostomarkkinointiin. Periaatteena tässä on ostaa itselleen ns. salkku, markkinoida jotakin tuotetta ja saada uusia henkilöitä osakkaiksi markkinoimaan sitä yhä eteenpäin. Näin ollen osakkaiden joukko eli pyramidi kasvaa. Mitä enemmän on omia alaisia, sitä suuremmat ovat tuotot. Todellisuudessa pyramidin huippu nauttii kuitenkin lähes kaikki bisneksen antimet ja suurimmalle osalle rivisijoittajista jää pelkkä luu käteen. Ei siis kovin hyvä aloitus nuoren sijoittajan uralle. Tappiot kirjataan yleensä kolmi- tai nelinumeroisina. Verkostomarkkinointi onkin usein häikäilemätöntä kusetusta, johon monet täysi-ikäistyneet houkutellaan mukamas helppojen tulojen perässä. Monilla parikymppisillä ei siis vielä ole käsitystä siitä, kuinka rahaa oikeassa elämässä ansaitaan. Tiedän mistä on kyse, sillä minuakin on vuoden aikana useammin kuin kerran yritetty houkutella mukaan näihin bisneksiin.

Vielä verkostomarkkinointia sakeampaan soppaan itsensä saattavat hukuttaaa ne rahattomat, jotka luulevat lievittävänsä pahimpaa talouskriisiään pikalainalla. Tällaisen korkeakorkoisen pikavipin ottamisen seurauksena yhä useammat nuoret velkaantuvat ja saattavat menettää luottokelpoisuutensa. Luulen perimmäisen ongelman johtuvan löysistä asenteista. Asioiden luullaan vain hoituvan, koska niillä on tapana hoitua. Kun laina-aika on umpeutumassa ja maksukyky nollassa, tuovat kaverit ja sukulaiset velkakuopan kaivamiseen talkoohenkeä lainaamalla persaukiselle yhä lisää rahaa. Lainan ottaminen lainanmaksuun on jo arkipäivää. Minä en silti näe pikalainafirmoja itsessään ongelmana. Nehän ovat nerokkaita liikeideoita, ja toimivat myös kansan idiotismin mittareina. Jos velkaantumisen trendi kuitenkin jatkuu nousevana, ehdotan taloustieteen liittämistä peruskoulun pakollisiin opintoihin.

No, raha on vain rahaa. Kaikki tekevät joskus virheitä. Tulevaisuudessa voi sitten naureskella menneille. Siitä tulikin mieleeni, että tulevaan uraan kohdistuu opiskelijoilla nykyään melkoisen suuria tavoitteita. Kyselyissä on paljastunut, että yhä useammat nuoret haluaisivat työtä pienellä vastuulla ja korkeilla tuloilla. Mitähän tällä ajetaan takaa? En oikein käsitä. Ymmärrän toki, että johtajien paineet käyvät työelämässä yhä kovemmiksi kasvavan kilpailun myötä. Perusajatus ansaintalogiikasta on kuitenkin hukassa. Miksiköhän lentokapteenit, lääkärit tai suuryritysten yläkerran pojat tienaavat niin paljon? Leveästä elämästä haaveilevien kannattaisi tutustua käsitteeseen vastuun kantaminen, joka on se oikea, realistinen tapa päästä niihin rahoihin käsiksi. Eipä tule sitten yllätyksenä, jos vaikkapa yliarvostettu media-ala tarjoaakin vain murto-osalle sitä hauskaa, helppoa ja hyväpalkkaista työtä, jonka perässä niin monet juoksevat. Tämä on valitettavaa, mutta totta. Tunnen tapauksia.

Amerikkalainen taloustieteilijä Milton Friedman lanseerasi lauseen Ilmaista lounasta ei ole, joka tiivistää hyvin omaisuuden tavoittelun vaikeuden. Kaikella on hintansa. Mielestäni tämä hinta on puhtaasti joko työ tai riski. Rehellisestä työstä saa kyllä ansaitsemansa palkan ja järkevästä riskistä voi odottaa tuottoa. Aiemmin käsiteltyihin turhuuksiin ja vaaroihin olisi silti niin helppo luisua, että niistä pitää jakuvasti muistuttaa itseään. Ei ole helppoa...

Jääkarhujen maassa soi Rock'n'Roll

Olen ollut melko epäsuomalainen viime vuosina. On tullut pyörittyä milloin missäkin kylmyyttä ja pimeyttä paossa, kritisoitua muita ylenpalttisesta varovaisuudesta ja slaavilaisesta perusnegatiivisuudesta. Armeijakin meni läpi kiviä potkiskellen. Nyt on kuitenkin aika ryhdistäytyä. Otan tehtäväkseni kantaa hieman huolta siitä, mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat, tai edes tietävät. Tämähän on suomalaiselle lähes yhtä tärkeä tieto, kuin naapurin vuosipalkka.

Palasin pitkästä aikaa miettimään joitakin keskustelujani ulkomaalaisten kanssa, kun katsoin Laguna Beachin (the real Orange County) uusia jaksoja. Sarjassa kalifornialaisnuoret elävät huoletonta elämäänsä tiedostamatta juurikaan, mitä muualla tapahtuu...eikä heidän tarvitsekaan. LB on muuten satiirin ystäville todella maukas sarja, aivan täydellinen! Oh my god, so much drama...

Mieleeni palasi tilanne, kun Toscanan auringon alla aikoinaan lomaillessani juttelin San Diegosta tulleen amerikkalaisperheen tyttären kanssa suomalaisen ja yhdysvaltalaisen elämän eroista. Tytär eli pukeutumistaan, käytöstään ja ulkonäköään myöten melkoista O.C.-unelmaa, eikä ollut käynyt ulkomailla aikaisemmin. Kuunnellessamme Jack Johnsonia hänen uudesta iPodistaan, sain vahingossa erehdytettyä hänelle käsityksen, ettei CD-levy olisi formaattina vielä rantautunut Suomeen. Kuvitelkaa! Päätin lisätä vähän vielä vettä myllyyn, ja kerroin Elviksen juuri nousseen maamme albumilistalle hitillään Jailhouse Rock. Sen tahdissa meidän suomalaisten olisi tapana jammailla jääkarhujen ympäröimillä tanssilavoilla uutta nuorison suosikkijuomaa, Coca Colaa nautisekellen. Jääkarhutkin menivät läpi, mutta muuten juttu oli jo liian paksu. Tässä vaiheessa paljastin totuuden. Kirsten vaivaantui hieman, mutta ymmärsi kyllä sarkasmin.

Toissa vuonna päätimme paeta kaverini kanssa myöhäissyksyn viimaa Espanjaan. Eräänä päivänä löysinkin itseni Granadasta juttelemasta hollantilaisen opiskelijan kanssa niitä näitä. Taisimme keskustella Euroopan lähihistoriasta. Siinä samalla yritin ottaa puheeksi Suomen aseman mantereella. Tämä parikymppinen elämäntapa-traveller tiesi tietenkin Suomen maantieteellisen sijainnin, talvien synkkyyden...ja jääkarhut! Lisäksi hän oli kuullut ruotsalaisystävältään, että olisimme hyvin vahva, isänmaallinen kansa. Hienoa, ainakin ruotsalaiset arvostavat meitä. Mutta tämän jälkeen tuli hiljaista. Olettaen, että hän edusti "lentävänä hollantilaisena" melko hyvin kulttuureja tiedostavaa sukupolvea, voidaan jälleen vetää johtopäätös Suomen tunnettuudesta maailmalla.

Mietitäänpä hieman. Kuinka helposti meistä voitaisiin luoda kuva yksittäisten tapauksien perusteella? Suomalaisyritysten kansainvälisellä menestyksellä ei liene juuri merkitystä. Nokiakin tunnetaan maailmalla lähinnä japanilaisena brändinä. Sen sijaan Kimi Räikkösellä saattaa olla lausuntojensa kanssa yllättävän suuri vaikutus niihin, joille Suomi on täysi arvoitus. Luojan kiitos, jäämiehellä on sentään sana hallussa.

Jos yrittää etsiä ulkomaisista mediasta uutisia Suomesta, muistuttaa prosessi lähinnä Odysseuksen harharetkiä. Kävin Ruotsin tunnetuimpien iltapäivälehtien, Expressenin ja Aftonbladetin sivuilla katsomassa, jos meistä olisi jotakin juttua. Per-myrsky oli vallannut palstatilan. Meistä ei ollut mitään, vaikka omat lehtemme ovat länsinaapurista juttuja puolillaan. Viimeksi sinikeltainen lehdistö taisi havahtua Valjakkalan paon yhteydessä. Vaivauduin tarkastamaan myös CNN:n ja BBC:n nettisivujen annin. Hakusana 'Finland' tuotti vastauksia vain satunnaisista urheilutuloksista. Epäilykseni Kimin mainosarvosta lisääntyy entisestään. Pitäisikö olla tyytyväinen vai huolestua?

Minähän en mihinkään valmennuskurssille...

"Tuleeko Sinusta seuraava Bill Gates? Oletko Sinä tähtijohtaja amerikkalaisen aikakauslehden kannessa? Muutatko Sinä suomalaisen talouspolitiikan?"

Näin korkealentoisesti alkaa erään kauppakorkeakouluun valmentavan tehokurssin esittelyteksti. On huomattavaa, että nykyään lähes jokainen lukion jälkeen arvostettuun yliopistokoulutukseen (kauppis, lääkis, oikis, tkk ym.) suuntautuva harkitsee valmennuskurssia. Mutta onko kurssista saatu hyöty todellista, vai tehokkaalla markkinoinnilla luotu harhakäsitys?

Itsekin ensi keväänä uuteen kouluun hakiessani olen saanut kuulla eri tahoilta näistä kursseista, jotka tuntuvat mahdollisuuden sijaan muodostumassa jopa sisäänpääsyn ehdoksi. Kaverit, sukulaiset ja peräti sijoitusneuvojani pankissa ovat kysyneet valmennuskurssille menemisestäni enemmän varmistavaan, kuin vaihtoehdon antavaan sävyyn. Olisi kuitenkin aikamoista nöyrtymistä myöntää, ettei sisään voisi päästä ilman ulkopuolista apua. En haluaisi lähteä takomaan lukkoa väkisin auki. Portti opiskeluun aukeaa kuitenkin lopulta oman motivaation kautta. Jos sitä ei ole, ei valmennuskurssista ole kuin hetkellistä hyötyä. Hyvä on, pääsee ehkä sisään, mutta miten käy yliopistossa, jos aihe ei sitten ollutkaan kiinnostava? Oliko sisäänpääsy pelkkä suoritus?

Havaintoni mukaan monelle taivaspaikka instituutissa on jopa jonkinlainen pakkomielle. Myönnän varovasti tunnistavani näitä piirteitä lähipiirissäni, mutta myös itsessäni. Korkean koulutuksen arvostamisessa, tai kunnianhimossa ei ole mitään väärää. Jos opiskelusta tai pääsykokeista tulee kuitenkin aidon kiinnostuksen sijaan puhdas suoritus, on jotakin pielessä. Valmennuskurssi on tällöin avohaavan suolaamiseen verrattavissa oleva kidutustoimenpide. Opiskelupaikka kannattaa lopulta valita oman kiinnostuksensa mukaan, vertailemalla tai jopa hankkimalla käytännön kokemuksia eri vaihtoehdoista. Jos todellinen kiinnostus löytyy, teemme kyllä kaikkemme saavuttaaksemme sen, ihan itse.

Lähetin ihan mielenkiinnosta postia tälle valmennuskursseja järjestävälle firmalle, jonka katalogiin alussa viittasin. Halusin tietää mikä tekee heidän kurssistaan niin uskomattoman tehokkaita, että niistä kannattaa maksaa jopa yli tuhat euroa. Viittasin myös avoimen yliopiston kurssien edullisuuteen, ja esitin melko suoraa epäilyä hintatason oikeellisuudesta. Vastaus tuli heti seuraavana aamuna. Se ei totisesti ollut mikään copy/paste -selvitys asiasta, vaan huomattavan yksilöllinen 400 sanan mittainen myyntipuhe. Arvostan todella tällaisia eleitä. Poimin tekstistä muutamia helmiä.

1) "Avoimen yliopiston kursseilla jaettava materiaali on mitä todennäköisemmin varsin suppeata verrattuna ensiluokkaisen valmennuskurssin materiaaliin."

Itse asiassa avoimessa yliopistossa on kursseja, jotka perustuvat juuri tämän vuoden pääsykoekirjoihin. Pitää vaan osata tutkia ja valita.

2) "Jokaisen yliopistolliseen koulutukseen hakevan tulee muistaa, että pääsykoe ei ole reaalielämää. Se on pääsykoe-elämää."

Tästä käy hyvin ilmi, kuinka valmennuskurssille tulevat opetetaan sitouttamaan koko elämäntilanne pääsykokeiden mukaan. Aivan oikein, mutta riittävällä itsekurilla tähän pystyy meistä kuka tahansa muutenkin.

3) "Mikäli ette ole vielä ilmoittautunut kursseillemme, voitte hoitaa ilmoittautumisen kätevästi ja joustavasti internet-sivuillamme."

No niin, tulihan se ilmoittautumispyyntö sieltä.

4) "Vakuutamme, että yrityksemme jokainen työntekijä on täydellisen sitoutunut löytämään vastauksen juuri Teidän kysymyksiinne."

Saa olla aika uskomaton firma, jos jokainen työntekijä on täydellisen sitoutunut juuri minuun! Tällaista en ole ennen tavannutkaan.

Kyllä nämä promoottorit asiansa osaavat. Valppauteen saattoi toki vaikuttaa haasteeni, jonka mukaan tyydyttävä vastaus saisi minut harkitsemaan vakavasti kurssille ilmoittautumista. Jatkan silti itsevarmana taisteluani. Nielen sitten kesäkuussa mielummin tappioni, kuin ylpeyteni. Heh...

Tarkoitus ei ole tuomita ketään tai mitään, eikä minulla ole yleisellä tasolla mitään valmennuskursseja vastaan. Sen sijaan yritän luoda uudenlaisia ajatuksia ehdottomuuden ilmapiiriin. Kenenkään ei pitäisi tuudittautua annettuun itsestäänselvyyteen. Vaihtoehtojen vertailu kannattaa aina!

Katsaus Helsinkiin - Burberryä ja muuta silmiinpistävää

Lämpöennätyksiä tulee, mutta kuka uskoi talven alussa lumettomuuden jatkuvan selvästi tammikuun puolelle? Lumiukon rakennusaineista ovat koossa vasta porkkana ja lierihattu. Rautatientorin mittari näytti +7. Ilmastonmuutoksesta täytynee vielä vaieta, sillä kannanotto pieniin suhdannevaihteluihin on silkkaa pokeria. En ole pokerissa erityisen hyvä eivätkä lämpimät tai kylmät kaudet ole mikään uusi ilmiö. Aion kuitenkin perehtyä aiheeseen ja koostaa raportin tilastokollegani Sir T:n kanssa paremmalla ajalla. Anyway, aurinko antoi taas merkkejä olemassaolostaan. Nyt olisi hyvä päivä tehdä erilaisia havaintoja ja etsiä uutta kitaraa.

Seisoin keskellä Helsinkiä ja hämmästelin hetken tätä erilaista talvea. No ei siinä auttanut jäädä ihmettelemään, vaan päätin aloittaa neuvoa antavalla kahvikupillisella...ja santsikuppi päälle. Burberryyn verhoutuneet neljää-viittäkymmentä käyvät elitistit jälkikasvuineen olivat taas valloittaneet Kluuvin Fazerin. Noin puolet heistä oli venäläisiä. Havainto ei suinkaan ollut ennennäkemätön, mutta tänään heitä oli tavallista enemmän. Burberryn ja venäläisten värittämä rihmasto levittyi koko keskusta-alueelle. Mannerheimintien ruuhkiakin edesauttoivat nurmijärveläistä unelmaa toteuttavien volvokuskien lisäksi bussit, joiden tasaisen ruskeasta perästä ei edes erottanut rekisterikilpeä, tunnuksesta puhumattakaan. Itänaapurimme tunnistaa usein heikon kalustonhuollon lisäksi melkoisen erikoisesta tyylitajusta. Vaatetuksessa puuttuu usein logiikka kokonaan. Paksu turkis, Fred Perryn urheiluasu ja krokotiilinnahkakengät toimivat ehkä tahoillaan, mutta ovat yhdistelmänä jotakin käsittämätöntä. Mauttomuuden ja nerokkuuden raja on häilyvä, enkä osaa sanoa kumpaa tässä harrastetaan. Mutta se siitä. Olisi syytä olla vain kiitollinen kansalle, joka tuo Suomeen vuosittain satoja miljoonia euroja näiden hulvattomien ostosten muodossa. Tiesittekö muuten, että Burberryn ruutukuviot nauttivat Brittein saarilla erityisesti jalkapallohuligaanien suosiosta? Vanha työläismerkki on palannut juurilleen, ja kuositus saattaa pahimmassa tapauksessa jopa estää ravintolaan pääsyn.

Fazerilta jatkoimme seuraani liittyneen ystäväni Pretty Boy Floydin (taiteilijanimi) kera Iso Roballe, Café Rivaan. Tämä ei ole mitenkään tavatonta, sillä kahviloita saatetaan käydä kevyesti läpi jopa kolmesta viiteen, päivän kunnosta riippuen. Hyviä paikkoja on kaupungille ilmestynyt useita, mutta taidan vieläkin etsiä sitä oikeaa. Rivassa pisti silmiini ilmaisjakelulehti, jonka kannessa keimaili teinityttöjen kollektiivinen megafoni, ahdistuksestaan lauluja ammentava Jippu. Haastattelussa Jippu kertoi julkisen egonsa takana piilevästä diivamaisuudestaan. Muistelin joulukuista kohtaamistamme paikallisessa olutravintolassa, jolloin raivasin tietä Jipulle Jere and the Universen tahdissa vellovan ihmismassan läpi. Kiitokseksi tästä sain osakseni avokämmentä ja nyrkkiä selkään. Saatoin edetä liian hitaasti tai sitten Jippu yritti kirjaimellisesti iskeä minut. Diivan elkeet oli kuitenkin todistettu.

Muuten, Nokian uudehko myymälä Aleksanterinkadulla on huikea. Taitaa olla niitä harvoja esimerkkejä suomalaisesta putiikista, jonka voisi huoletta sijoittaa vaikka Tokion Shinjukuun tai Berliinin Potsdamer Platzille muun teknologiahypen sekaan. Katselun lisäksi puhelimiin voi todella tutustua kansainväliset kriteerit täyttävällä opastuksella, ja seinien vaihtuvat värit ovat kuin retrohenkisestä cocktailbaarista. Kannattaa käydä astimassa näytös, vaikkei luurin vaihtaminen olisikaan ajankohtaista. Mitenhän löysin sinne vasta nyt? Ulkoapäin liike kaipaa ehkä enemmän näkyvyyttä.

Se kitara muuten löytyi; puoliakustinen, teräskielinen Ibanez. Tingin hinnan kohdalleen ja ostin pois. Nyt jos opettelisi Stairway to Heavenin ja Nothing Else Mattersin, niin menot olisi kuitattu tuossa tuokiossa makkaratalon edustan yöpakkasissa...